finrandokko

Pääsiäisen kunniaksi voisin esitellä teille kevätreissuni saldon.

Kyseessä on siis tempaus, jossa 200 suunnittelijaa suunnitteli ja toteutti niin ikään 200 pääsiäismunaa. Taideteokset on ripoteltu ympäri Lontoota.

Kun olin pääsemässä alkuun, eräs brittimies tokaisi minulle kuivaan sävyyn "Keep it going! There are only 200 of those!". Ihan 200 ei tavoitteeni ollutkaan, mutta kuvan räpsäisin kuitenkin jokaisesta, joka tuli vastaan.



































Voin vain kysyä, että eikö Helsinki ollutkin World Design Capital vuosimallia 2012? Missä on meidän tällaiset hauskat tapahtumat?

Täällä olis yks, joka karkasi tänään kampaajalle, kun ei kandin kirjoitus maistunut.

No, onpa ainakin sen pituinen tukka eli niin lyhyt, että voin käyttää sitä rairuohon korvikkeena ja asetella tipuja koristeeksi. On meillä tosin ihan oikeakin ruoho.

Pikkusisko vieläpä toi oikeat pääsiäiskukat tänään töistä.



Nyt ei sitten kuin vain pääsiäistä viettämään eli kirjastoon kirjoittamaan sitä pahuksen lopputyötä. Sainpa tänään edes kuningasidean, jonka kimppuun käyn huomenna. Sen kuninkaan kimppuun siis.

Kaipaan varmaankin jo unta...

Hyvää yötä siis! Ja hyvää pääsiäistä!

Täytyy tunnustaa, etten edes muista, milloin viimeksi tänne kirjoitin. Tässä välissä ehti tulla kevät ja takatalvikin. Illat alkavat olla niin valoisia, että tekisi mieli laittaa balleriinat jalkaan ja hypätä Jopon selkään. Farkkutakki päällä totta kai.

Lontoon ja Oxfordin kevätmatka -juttusarja keskeytyi erään talvisen ja jopa jouluisen matkan takia: Käväisin viime viikolla tapaamassa joulupukkia ja poroja Rovaniemellä. Työmatkan tulosta voitte ihailla firman sivuilla ensi talvena, joten ei siitä sen enempää.



Nyt olisi sitten reilu kaksi viikkoa saada se seminaarityö/kandi kasaan. Kyllä se valmistuu, kunhan vain istuu ja kirjoittaa. Laadusta en sitten sanokaan mitään. Älkääkä luulko, että tämä on vähättelyä. Tälllä kertaa taidan tosiaan mennä sieltä, mistä aita on matalin...

Jotta jaksaisi istua ja kirjoittaa, on välillä pidettävä hauskaakin. (Tosin tuntuu, että kirjoitustyö on viime päivinä ollut aikamoisessa paitsiossa.) Oli miten oli, kävimme testaamassa erään Japani-orientoituneen kaverini kanssa Krullas-kahvilan luksusbrunssi. 



Suolaista oli kahtakymmentä eri laatua. Makeannälkäistä hemmoteltiin noin kymmenellä eri kakulla ja vanukkaalla.

On myös hyvän kahvilan merkki, että sillä on omat nimikkoastiat eikä mitään tusinateemaa tai taikaa.

Kaiken lisäksi meiltä laskutettiin lauantaibrunssin verran, vaikka viikonpäivä oli sunnuntai.

Ehkä paras osa brunssiretkeämme oli kuitenkin se, että pääsi höpöttämään Japani-juttuja ja kaipaamaan takaisin sinne kauas itään ilman huonoa omaa tuntoa. Juttua riitti niin pitkäksi aikaa, että siirryimme jo neljännelle tunnille, kun teimme lähtöä kahvilasta.

Seuraava brunssipaikka on jo tiedossa ja se vasta luksus onkin. Minkähän mekon sitä päälleen laittaisi. Mustaa vai kukallista? Elämän suuria kysymyksiä.

Lontoon perjantaikävely jatkui Sherlock Holmesin tapaamisen jälkeen pilvisessä säässä.

















Täällä oli pakko käydä, sillä vanhemmat menivät siellä kihloihin.



Sisäänpääsymaksu taivaaseen tosin hipoi taivaita, joten kävin vain kääntymässä pyöröovissa.





Tunnistatteko rakennuksen? Vinkki: se esiintyy Harry Potterissa ja sen uumenista löytyy jotain kimaltavaa.









Pukumiehet täyttämässä päivän B-vitamiinin tarvetta.



Oxfordissa päätimme eksyä sivukujille.



Turf tavern perustettiin ilmeisesti jo 1200-luvulla ja tarkoituksellisesti sivuiseen paikkaan, jotta pääasiassa laiton business ei vuotaisi viranomaisille.



Maistoin kuuluisan pubin kuuluisaa perinneruokaa fish&cipsejä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Suoli meni niin solmuun, että käveleminen teki kipeää. Jälkikäteen eräs ystäväni kysyi, että no oliko vatsakivun arvoista.

Ehdottomasti.

Joku taisi joskus haukkua fish&chipsejä syömiskelvottomaksi. Se joku ei varmastikaan ole käynyt Turf tavernissa.

Olipas harvinaisen pirtsakka työpäivä tänään.













Hiukset tuoksuu savulta.

Saunan jälkeen ne tuoksuvat vadelmilta.

Toivottavasti huomennakin on aurinkoista.

Unikko Oy:llä menee melkoisen hyvin.



Marimekko ei koristanut ainoastaan google.fi:n etusivua tänään, vaan sitä saivat ilmeisesti ihailla kaikki googlettajat ympäri maailmaa.

Marimekosta puheen ollen oli ihan pakko käydä tilaamassa yksi kukkamekko kyseisestä liikkeestä. En oikeastaan edes tiedä, paljonko se maksaa. Mutta kun se on niin kiva.

Oma mekkoni (huomaan kirjoittavani näin, vaikka mekko on kaikkea muuta kuin lunastettu omaksi...) ei ole ihan videon kankaan kokoinen teltta, mutta yhtä nätiltä se varmasti näyttää keväisessä Helsingissä. Kesäisestä Helsingistä puhumattakaan.

Oxfordista kestää Lontooseen bussilla parisen tuntia. Olen pienestä asti simahtanut aina sillä sekunnilla, kun auto alkaa liikkua (tulkaa vaan herättämään, jos näet minut nuokkumassa 109:ssä!), joten Oxford-Lontoo -väli meni aikamoisessa horteessa.

Jossain vaiheessa kuljettaja kuulutti "Next Baker Street!". Havahduin ja hyppäsin hetken mielijohteesta ulos bussista. Sanokaa mitä sanotte, mutta minun mielestäni Sherlock Holmes -leffat ovat oikein viihdyttäviä ja jatko-osa ohitti jopa ensimmäisen elokuvan.

Baker Street siis tarkoittaa minulle sitä, että unisenakin ymmärsin suunnata kohti Sherlock Holmes -museota.





Lipunmyynnissä päiviteltiin viimeisimpiä elokuvia, joista on kuulema aitous kaukana. Päänäyttelijät kun sattuvat olemaan amerikkalaisia.

Minua sen sijaan vain huvitti, kun sain käteeni venäjänkielisen esitteen. Ei muuten ole ensimmäinen kerta.



Museo oli monikerroksinen, kodikas ja tupaten täynnä. Kävijöitä riitti samoin kuin jos jonkinlaista pikkuesinettä ja muuta tutkittavaa. Oma huoneenikin on täynnä matkamuistoja ja tavaroita sieltä täältä, joten Holmeseilla olin kuin kotonani.







Viivyin melkoisen tovin, vaikka tekemistä olisi kyllä riittänyt kauemmaksikin aikaa. Menojalka kuitenkin vipatti jo seuraavaan paikkaan. Minulle oli tälle päivälle lista Harry Potter -aiheisia paikkoja, joissa olisi käytävä.

Jatkuu.

Olipa kerrassaan englantilainen sää, kun viikko sitten saavuin Lontooseen.



Viime reissullani vuonna 2004 taisi kolmen viikon aikana olla yksi aurinkoinen päivä. Se oli onneksi syntymäpäiväni. Tällä kertaa sää suosi niin että sateenvarjo sai lojua laukun pohjalla.

Kevätmatkani tarkoitus oli kaverini Kristan tapaaminen, joten olikin tarkoituksenmukaista, että tapasimme heti lentokentältä Lontoon keskustaan päästyäni. Kävelimme ympäriinsä ja katselimme päänähtävyyksiä.







Tämäkö on se kuuluisa Picadilly Circus. Näytti joltain Tokion laitakaupungin keskusalta.

Onneksi aukiolla ei kauaa tarvinnut viettää, sillä määränpäämme sijaitsi aivan muualla, joskin sen läheisyydessä. Nautimme nimittäin afternoon teata kahvila-ravintola Ricouxissa. Ihanan tunnelmallinen paikka enkä yhtään ihmettele, että pöytää sai jonottaa.







Kolmikerroksinen herkkutornimme sisälsi kolmia erilaisia täytettyjä voileipiä, rusinaschonseja kermalla ja mansikkahillolla, uskomattoman herkullista ja kaikkea muuta kuin kuivaa englantilaista kuivakakkua ja yksi leivos kummallekin. Teeksi valitsimme mustan assamin. Nam nam.



Kulttuurinnälkäämme tyydytimme sitten National Galleryssä. Se oli täynnä sellaisia kuuluisuuksia, että joka toisen kohdalla oli todettava "kyllä mä olen ton joskus nähnyt. Oho, se on Leonardo da Vinci/Monet/Vermeer...". 







Gallerian jälkeen jatkoimme kävelyämme ja pikku hiljaa alkoi hämärtää. Hyvä niin sillä Harrodsin valot näyttivät oikein kauniilta.



Täytyy sanoa, että melkoista luksustahan sieltä sitten löytyi. Rullaportaatkin kimalsivat. Jostain syystä tuli kuitenkin sellainen tunne, että olisin Disney Landissa tai oikeammin Disney Seassa, jonka Tower of Terror -laitetta portaat muistuttivat.





Ruokaosastokin tuntui lelukaupalta tai taidegallerialta.



Niin kohtahan on tosiaan pääsiäinen. Tulisikin jo loma. Lomailun jälkeen niskaani kaadettiin sellainen työmäärä joka suunnasta, ettei tätä pikkutipua paljon naurata.

Suomen kieli se sitten jaksaa ihastuttaa.

Lempisanani on ehdottomasti maailma. Se on se maailma, joka jää maan ja ilman väliin tai koostuu maasta ja ilmasta.

En tosiaankaan haluaisi joutua pulaan. Pula kun on lumella peitetty avanto, johon voi vahingossa plumpsahtaa. Pulassa ollaan.

Tänään Tiede-lehti opetti minulle, mistä tulee sanonta ei kuuna päivänä. "Jos jotakin ei tapahtu "kuuna" eikä "päivänä", sitä ei tapahdu koskaan."

Huomenna sukellan suomen kielen sijasta englannin kielikylpyyn. Vielä ennen matkaa voisin kuitenkin sukeltaa hetkeksi unten maille.

Neljä yötä jouluun! Ei vaan Oxfordin/Lontoon matkaan.

Odotan tosin matkaa enemmän kuin viime vuonna odotin joulua. (Ehkäpä vidoin saan jotain kirjoitettavaa blogiinkin, kun työ- ja opiskelupäivistä ei oikein jaksaisi kirjoittaa.)

Eilinen meni opiskeluiden kannalta ihan pipariksi. Lähdin heti aamusta Ateneumin Carl Larsson -näyttelyyn, sillä sinne pääsi ilmaiseksi sisään. Vaatimuksena oli s-etukortti ja aikainen herääminen, sillä ilmainen pääsylippu oli varattu vain 800:lle ensimmäiselle.



Pääsin sisään hieman jonotettuani. Näyttely oli tupaten täynnä, ja vieraiden kommentit olivat pääosin "kauheasti ihmisiä", "jotkut etuilee jonossa". Jotain kertoo suomalaisuudesta ja järjestyksenkaipuusta, että moni mietti vakavin ilmein "missä järjestyksessä meidän pitäisi kiertää tämä näyttely".

Pidän hirmuisesti Carl Larssonin tyylistä. Siinä yhdistyvät pohjoismainen tyylikkyys, söpöys, lapsellisuus ja luonto juuri oikealla tavalla. Toisaalta asetelma on myös hyvin perinteinen: äiti keittää hame liehuen ja isä lukee lehteä. En kyllä yhtään ihmettele sitä, että Larssonin töitä on pidetty ideaalin kodin mallina Ruotsissa.

Näyttelyn ihailun lisäksi aikomukseni oli testata uutta kameraa, jonka vihdoin sain ostettua. Olen siis käyttänyt salamavalotonta kameravanhusta viime kesäkuusta lähtien.

Kameralla leikkimistäni haittasi kuitenkin se, ettei Ateneumissa tietenkään saa valokuvata. Onneksi edes näyttelyn viimeinen ns. leikkihuone sopi kuvauspaikaksi.



Pitääpä opiskella koulukirjojen jälkeen vähän kameran käyttöopasta.